Kaikki kai meistä toivoo sairaalan odotushuoneessa istuessaan kohtaavansa sellaisen. Hyvän lääkärin.
Mikä sitten tekee lääkäristä hyvän? Mikä taas ei niin hyvän, tai jopa huonon, ainakin sellaisen joka antaa potilaalleen huonon kokemuksen vaikkei taidoissa välttämättä mitään vikaa olisikaan.
Jokaisella lääkärillä on olemassa täysi potentiaali olla se hyvä lääkäri, he kuitenkin tenttivät lääkiksessä hyvin pitkälti samanlaiset opintokokonaisuudet eikä sieltä luirahdeta läpi ihan tosta vaan ”piece of cake”-meiningillä.
Väitän siis että hyvän lääkärin ominaisuudet ovat muutakin kuin sitä koulutuksessa hankittua tieto-taitoa.
Hyvä lääkäri syntyy potilaskontaktissa sillä hetkellä kun katsotaan silmiin ja tervehditään. Kysytään potilaan vointia, kohdataan ihminen ja ollaan kiinnostuneita auttamaan ilman pätemisen tarvetta ja oman egon kohotusta. Kun hyvä tieto-taito yhdistyy kokemukseen, huumorintajuun, tilannetajuun ja sympatiaan, silloin voidaan jo puhua hyvästä lääkäristä. Kokemuksestakin voidaan tinkiä jos ego antaa periksi kysyä ongelmatilanteessa varmistusta vanhemmalta kollegalta ja mukana menossa on aimo annos tarkkuutta. Ei siis mikään vähäinen vaatimuslista. Siksi arvostankin hyvää lääkäriä todella paljon.
Huono lääkäri tai potilaan kokemus huonosta lääkärikontaktista lie kaikkea edellä mainitun vastakkaista. Röyhkeyttä, egoa, kuuntelemattomuutta, vähättelyä.. En edes halua uppoutua asiaan enemmän.
Tämän kirjoituksen inspiraationa on toiminut eräs hyvä lääkäri. Gynekologi-onkologi joka on ollut vaikuttamassa oleellisesti siihen että sairauteni löydettiin ajoissa ja olen saanut mahdollusuuden tervehtyä. Hänellä on kokemusta, huikealla tasolla oleva tieto-taito ja hyvä suhtautuminen potilaaseen. Hänen vastaanotollaan oloni on turvallinen, epäselvyyksiä ei jää koska hän selittää kaiken selvällä suomen kielellä. Hän kuuntelee ja kysyy vointiani. Hän on huumorintajuinen ja katsoo aina potilastaan silmiin.
Olen siis kiitollinen. Huikean kiitollinen.
Hyvä lääkäri on kullan arvoinen.
Avainsanat: gynekologinen syöpä, kohdunkaulansyöpä, lääkäri, syöpä
Moni ei tiedä ja harva edes arvaa mitä kaikkea tuohon sanaan sisältyy. G-syöpä eli gynekologinen syöpä. Se ei välttämättä ole vaihdevuosi-ikäisen ihmisen syöpä. Näihin syöpiin sairastuu kaikenikäisiä naisia kaikenlaisista elämän piireistä. Ei ole sitä tyypillistä g-syöpäpotilasta.
Osa meistä selviytyy leikkauksella, osa tarvitsee leikkausta ja syöpähoitoja, osalla tauti kroonistuu eli sen kanssa mennään eteenpäin niin kauan kuin eletään.
Kun tauti iskee juuri sinne alueelle missä naiseus ja hedelmällisyys sijaitsee ei aina voida julmiltakaan uhrauksilta välttyä. Sillä usein hoitoon kuuluu se että kohtu ja munasarjat saavat lähteä. Ei väliä sillä oletko ehtinyt saada lapsia. Jos tauti on erittäin pienellä alueella ja paikallinen voidaan kohtua säästävä leikkaus suorittaa mutta läheskään aina se ei ole mahdollista ja riski taudin uusimiseen on luonnollisesti suurempi.
Mieti tilannetta että olet aina kuvitellut perustavasi perheen jossain vaiheessa elämääsi ja yht’äkkiä sairastuisitkin,joutuisit kiireelliseen kohdunpoustoon ja haaveesi lapsista vietäisiin iäksi. Syövän lisäksi joutuisit käsittelemään myös uutta kriisiä, lapsettomuutta.
Elämä voi todella muuttua hetkessä. Yksi tutkimus, yksi puhelinsoitto lääkäriltä ja that’s it.
Jos olet raskaana tai suunnittelet lasten hankkimista suhtaudu asiaan kunnioituksella. Kaikille se ei ole mahdollista. Siellä äityspolilla istuessasi ja vuoroa odotellessasi on hyvin paljon mahdollista että vuoroaan samassa odotustilassa odottaa myös syövän takia lapseton nainen joka on tullut kontrollikäynnille. Hetki voi olla hänelle kivulias.
Miksikäs minä sitten asiasta huutelen? Minä, kolmen lapsen äiti. Satumpahan tiedostamaan sen että olen äiti puhtaasta kohtalon oikusta. Jos sairauteni olisi puhjennut aiemmin en voisi kutsua itseäni äidiksi. Tämä olisi voinut olla erittäin paljon mahdollista kohdallani. Siksi minä tässä huutelen.
Avainsanat: gynekologinen syöpä, lapsettomuus, syöpä
Tämä on vaikea aihe. Koska ihminen on inhimillinen, usein heikko vaikeiden asioiden äärellä ja katselee maailmaa oman elämänsä viitekehyksistä.
Tämä kaikki vaikuttaa myös siihen kuinka henkilö kohtaa vakavasti sairastuneen läheisensä.
Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa tapaa, vääriä tapoja on myös lukuisia.
Tähän tekstiin olen saanut vinkkejä ihanalta vertaistukiryhmältäni, te ihanat naiset, tiedätte kyllä keitä olette, pus teille ❤
Kun läheinen ilmoittaa itsekin järkytyksen kourissa ne huonot uutiset: minulla on syöpä. Järkyttyy siinä kuulijakin, uutisen levitessä sairastuneen lähipiiriin järkyttyneiden ihmisten määrä kasvaa ja pyyhkäisee yhden sosiaalisen verkoston, perheen tai suvun suoraan aallonpohjaan. Ei voi olla totta, epäusko ja epätoivo valtaavat mielen.
Esiin astuu sairastuneella ja usein myös läheisillä se pahin, kuoleman pelko, pelko siitä että nyt syöpä riistää rakkaan tästä elämästä. Tärkeää olisi että läheiset pystyisivät tässä tilanteessa ajattelemaan edes hivenen järkevästi ja eivät toisi pahimpia pelkojaan julki sairastuneelle itselleen. Sillä hetkellä sairastuneen olo on niin totaalisen murskautunut että tuskaa ei kannata lisätä eikä kaataa omia pelkojaan sairastuneen kannettavaksi. Myös kauhutarinat kumminserkunkaimasta jolla oli syöpä ja joka kuoli, on syytä jättää sivuun. Hämmentävän moni syöpään sairastunut joutuu näitä tarinoita kuitenkin kuuntelemaan, jopa terveydenhuollon ammattihenkilöstön suusta. Ihan kamalaa.
Taistelumoraalin virittäminen on ihan ok tukemisen muoto kunhan siitä ei aleta puhua heti diagnoosin tultua. Kun diagnoosi tulee on päälimmäisinä tunteina pelko ja suru..ei siinä vielä jaksa taistelua miettiä. Taistelupuheiden kuunteleminen tuo vain ahdistusta. Ymmärrettävästi se kumpuaa kuitenkin läheisen omasta hädästä ja ahdistuksesta tilannetta kohtaan. Taistelu aloitetaan sillon kun itse sairastunut on siihen valmis ja mahdollisesti ilmaisee asian itse.
Kun ihminen sairastuu syöpään kaikki on epävarmaa, ei ole varmaa tietoa paranemisesta eikä siitä miten ja millaisten hoitojen kautta tästä raahaudutaan läpi. Älä sano läheisellesi että hän selviää jos et sitä voi hänelle luvata. Älä vähättele. Älä puhu liikaa. Varsinkin jos läheiselläsi on rankka hoitojakso menossa hän ei mitä luultavammin jaksa kuunnella, hän on kipeä, huonovointinen ja väsynyt. Pidä vaikka kädestä, anna käytännön apua jos sitä tarvitaan, käy hänelle kaupassa, siivoa, ulkoiluta koira. Puhu vasta silloin vaikeista asioista kun sairaana oleva itse jaksaa. Vertaistukiryhmäni jäsenet ovat olleet vahvasti sitä mieltä että kuuntelu ja läsnäolo ovat tärkeintä tukemista, joskus voi vain halata ja pitää toista sylissä jos sanoja ei löydy. Pidä yhteyttä, osoita että olet käytettävissä, älä jätä yksin, tule lähelle.
Moni meistä syöpään sairastuneista kokee saaneensa hyvin nopeasti selville sen kuka tukee ja auttaa. Yllättäen melkein meille kaikille on käynyt niin että joku on kääntänyt selkänsä. Ystävä ei diagnoosin tultua pidäkään enää yhteyttä, pakenee..ei olekaan enää läsnä. Tähän sopii vain tunnetuun laulun ”Mistä tunnet sä ystävän” sanat. Siinäpä se oleellinen tuleekin.
Tästä aiheesta jatkan myöhemmin. Teen tekstiin toisen osan sillä aihe on laaja eikä todellakaan mitenkään yksiselitteinen. Toivon että tässä olisi kuitenkin jo kasassa hieman vinkkiä siihen miten syöpään sairastunutta läheistä voisi tukea.
Voimia kaikille syöpään sairastuneille ja läheisille. ❤
Avainsanat: gynekologinen syöpä, kohdunkaulansyöpä, syöpä, vertaistuki
Kaikki on hyvin..vai onko?
Sitä kyselen itseltäni. Mulla ei ole mitään hätää mutta miksi mulla on näin ontto olo? Ihan fyysisesti. Väsyttää ja tuntuu että tarvitsisi nukkua muutama kuukausi putkeen tästä selvitäkseen.
Onhan minulla pieni lapsi joka herättää yöllä tasaisesti mutta on tässä muutakin. Tajusin vasta että hitto soikoon minä olen henkisesti väsynyt.
En masentunut, en ahdistunut, vain pohjattoman väsynyt.
Elokuun lopussa hyppäsin syöpäkelkan kyytiin yhdellä isolla rysäyksellä ja se kelkka on kulkenut aivan sata lasissa. Ehkä minun pääni ei ole pysynyt tässä vaudissa mukana.
Minusta on poistettu oleellisia elimiä, sen syövän lisäksi ja vointini on pysyvästi muuttunut. Leikkaus tuli hetkessä antaen todella minimaalisen armonajan sisäistää kaikki.
Heippa kohtu, heippa kudokset, heippa imusolmukkeet, heippa normaali virtsaamiskyky, heippa normaali seksielämä…
Leikkauksen jälkeen en voinut edes ajatella muuta kuin kipua ja toipumista. Nyt kun fyysinen toipuminen on aika hyvin hanskassa olisi varmaan aika hoitaa tätä henkistä puolta. Mä olen vaan niin väsynyt.
Avainsanat: kohdunkaulansyöpä, syöpä
Heti leikkauksen jälkeen huomasin ne.
Ne eivät olleet enää entisensä. Minun jalkani nimittäin, mahtoivat vaihtaa ne leikkurissa.
Ne on mummojalat. Sellaiset kömpelöhköt, kipeät, kramppailevat ja turpoavat köpöttimet joilla minäkin nyt hiihtelen. Vaiva johtuu yksinkertaisesti siitä että kaikki lantion alueen imusolmukkeeni on poistettu. Ja juu, vaiva ei parane ellei sitten kroppani jostain mystisestä syystä kasvata minulle uusia imusolmukkeita 😉
Kevyt liikunta auttaa mutta ei niin hyvin kuin toivoisi. Siitäpä syystä me syöpäläiset saammekin vaivaan hoitoa niin halutessamme. Lymfaterapiaa ja tukisukkia on minullekin luvassa.
Kävin tänään taas KYS.llä moikkaamassa lääkäriä pienimuotoisen kontrollin merkeissä ja samalla ihana tohtori kirjoitti minulle maksusitoumuksen kahteen pariin kunnollisia tukisukkia ja kymmeneen kertaan nesteitä poistavaan lymfaterapiaan!
Lääkäri totesi minun toipuvan operaatiosta ihan hyvin ja aikataulun mukaan. Uuden kontrolliajan sain sitten jo tammikuulle. Minua pidetään tarkasti silmällä ja hyvä niin. Ei pääse syövät kukkimaan eikä mikään muukaan.
Ensi viikon maanantaina käyn ensimmäisen kerran siellä lymfassa. Saas nähdä pääsenkö mummojaloista..totta puhuen pienikin lievitys oireisiin riittää.
En minä nyt oikeastaan tiedä mitä aion kirjoittaa. Tuli vaan tarve tuulettaa päätään tänne.
Syöpä on sellainen kusiainen että vaikka siitä eroon pääsisikin on sitä silti aina jossain määrin se syöpäpotilas, siis korvien välistä. Turha sanoa että ”nyt vaan unohdat koko paskan”. Joo..voinhan minä yrittää mutta jos on ollut tilanteessa missä henki on uhattuna tavalla tai toisella epäilen ettei sitä ihan noin vaan unohdeta.
Siis tiedostan ja todellakin tiedän että asiani voisivat olla miljoona kertaa huonommin. Jotkut menettävät oman henkensä tai joutuvat katsomaan avuttomina vierestä kun sairaus nujertaa oman heiveröisen pienokaisen. Minulta ei edes löydy sanoja siihen kuinka pohjattoman surullista se on. Ja niin tajuttoman väärin. Siinä mielessä siis todellakin tiedän kuinka onnekas olen ollut enkä koskaan unohda sitä.
Silti se onnekkuus ei poista omaa koettua hätää, epätietoisuutta ja pelkoa.
Uskon että työstän näitä tunteita mielessäni vielä pitkään. Jokainen tutkimus, lääkärissä käynti ja syöpäkontrolli tulee herättämään varmasti ne tunteet. Epävarmuuden ja pelon. Entä jos..kukaan ei kuitenkaan voi minulle taata sitä ettenkö voisi sairastua uudestaan.
Vellomaan en kuitenkaan ala. Päiväni eivät kulu surkutellessa tai pelätessä. Ei alkuunsakaan. En ole sitä tyyppiä. Silti näitä tunteita on ja minun on vaan opittava elämään niiden kanssa. Vertaistuen piirissä olen sen oppinut että en ole tunteineni todellakaan ainoa. Selvinneet syöpäsoturit tietävät kyllä tasan tarkkaan mistä puhun.
Syöpä haavoittaa ja jättää arpensa meihin selvinneisiinkin. Me elämme ja katselemme maailmaa kovin kiitollisina ja nöyrinä. Tiedämme sen tuhovoiman mikä vakavalla sairaudella voi pahimmassa tapauksessa olla. Olo on kuin luotia väistäneellä.
Tässä ei paljon lasten pikkuflunssat, riehumiset, perutut lomat, vääränväriset verhot tai naapurin haukkuvat koirat ahdista. Syöpäpotilaan rillien läpi maailma näyttää erilaiselle.
Avainsanat: sairaus, syöpä
Viime viikolla postilaatikkoomme napsahti ihan paras kirje noin niinkuin ikinä, ever!
Kirjeessä kerrottiin patologin tutkimustulokset minusta poistetuista elimistä ja arvatkaapas mitä?
SE PASKIAINEN ON SAATU KOKONAAN POIS!!!
Kiitollinen on jotenkin mieto adjektiivi kuvaamaan oloani. Tämä tunne on jotain aivan uskomatonta.
Saikkukin loppui eilen. Rouva yrittäjä jatkaa pikkuhiljaa töitään. Rauhallisesti ottaen tottakai.
Leikkauspäiväni aamulla heräsin melko sekavissa tunnelmissa. Toisaalta olin iloinen että se paskiainen leikataan minusta nyt ulos mutta toisaalta taas mieleni täytti ahdistus ja pelko: mitä jos joku menee vikaan, entä jos se on sittenkin levinnyt..
Lapset heräsivät juuri ennen lähtöäni ja sanoin heille hyvästit itku silmissä. Minun pienet ukkelini, jospa äiti vielä paranee ja saa olla teidän kanssanne vielä monta vuotta.
Matka isäni Toyotassa oli hiljainen. Vaihdoimme isäni kanssa matkalla vain muutaman lauseen. Ei oikein huvittanut jutella. Ikävöin jo valmiiksi lapsia, pelotti. Nielin kyyneleitä.
KYS.n uusi kaarisairaala on vaikuttava, iso ja siisti sairaala. Kiipesin raput ylös leikkauspotilaiden vastaanottotilaan hissin ottamisen sijaan sillä tiesin että kohta ei paljon kävelläkkään moneen viikkoon.
Ilmoittautuminen hoidetaan nykyään automaatilla kela kortin kanssa ja sitten käydään odotustilaan odottamaan hoitajaa. Odottelua ei kestänyt kauan ja pääsin hoitajan kanssa keskustelemaan ja sitä kautta pukuhuoneeseen aula-emännän kanssa vaihtamaan vaatteita. Pukuhuone muistutti uimahallin pukuhuonetta, paitsi ettei uimahallissa kukaan ystävällinen täti-ihminen tule laittamaan tukisukkia jalkaan. Pukemisrumban jälkeen tapasin vielä leikkaavan lääkärin ja sitten taas aulaan odottelemaan.
Puolisen tuntia odoteltuani hoitaja kävi sanomassa että kohta olisi vuoroni. Edellinen leikkaus oli päättymässä ja hoitajat hakisivat minut pian valmisteluhuoneeseen.
Sain kävellä omin jaloin valmisteluhuoneeseen jossa minut laitettiin samantien sänkyyn makoilemaan. Leikkaushoitajakseni itsensä esitellyt nainen laittoi kämmenselkääni kanyylin ja sitä kautta jotain rauhoittavaa esilääkettä. Nauratti ihan hirveästi. Pyytelin anteeksi hölmön kuulloista hekotteluani.
Anestesialääkärini saapui. Nuori..todella nuori nainen. Ou nou, ajattelin mielessäni, joudunko harjoittelukappaleeksi? Kaikki ei mennytkään niinkuin Strömsöössä vaan valtimokanyylin laitto meni pieleen eikä kipuepiduraalin laitostakaan oikein meinannut tulla mitään. Kestin urheasti hoitsun lisätessä kanyyliini rauhoittavaa lääkettä. Kokeneen anestesialääkärin avulla johdot saatiin viimein paikoilleen ja sitten minua vietiinkin jo leikkauspöydälle. Kello oli noin puoli yksitoista aamupäivällä.
Leikkauspöydälle kiivettyäni hoitajat kuhisivat ylläni kuin mehiläiset hunajassa. Kiinnitettiin piuhoja ja mittareita. Sitten sama nuori ja ystävällinem anestesialääkäri tuli luokseni ja sanoi että nyt laitetaan nukutusrohtoja suoneen. Ehdin sanomaan lauseen: ”pitäkää hyvää huolta minusta” ja vajosin pimeyteen.
Muistan selkeästi että uneksin olevani anoppini kanssa marjassa kotimme lähistöllä sijaitsevassa metsässä. Marjojen poimimisen kesken ihmettelin kun joku kutsuu minua, kysyy olenko hereillä ja samaan aikaan tunnen hirveää kirvelevää kipua alavatsallani ja jalkovälissäni. Muistan heti että ei saakeli, nyt minut on leikattu ja hoitajathan ne vain yrittävät tsekkailla tajunnan tasoani.
En saa silmiä auki mutta pystyn vastaamaan hoitajille että täällä ollaan, muistan myös kysyneeni että menikö kaikki hyvin. Hoitaja kertoi kaiken menneen loistavasti.
Koska valittelin kipuja hoitaja sanoi käynnistävänsä kipuepiduraalipumppuni. Siinä menisi vahvaa huumaavaa kipulääkettä ja puudutetta suoraan selkärankani epiduraalitilaan. Vaikutus onkin hyvä ja saan rauhan kivuilta. Lepään ja torkun tokkuraisena.
Välillä hoitajat kyselevät vointiani, tarkistelevat haavojani, tyhjentävät kestokatetristani virtsaa ym.. Jossain välissä pyydän myös hoitajilta mukanani kulkenutta rintapumppua ja pöllyissäni pumppaan rintojani tyhjiksi sillä imetänhän vielä enkä tarvitse lisäkiusakseni enää mitään tukoksia tai tulehduksia rintoihini.
Kun jaksan jo selkeästi olla hereillä käy luonani anestesialääkäri, hän tarkastaa vointini ja sanoo että pääsen osastolle toipumaan. Pian minut noudetaankin. Sängyssä makaillen höpöttelen minua hakemaan tulleen hoitajan kanssa mukavia samalla kun hän köijää minua miljoonan oven ja hissin kautta osastolle.
Kun pääsemme potilashuoneeseeni katson kelloa; puoli seitsämän illalla. Wau, koko päivähän siinä menikin!
Saan kännykkäni, soitan miehelleni joka soittaa kaikille huolestuneille läheisilleni. Postaan myös facebookiin kavereilleni tiedon siitä että olen elossa edelleen.
Seuraavana aamuna leikkaava lääkärini käy luonani jo ennen aamu kahdeksaa. Hän tuo hyviä uutisia. Leikkauksessa poistetuista imusolmukkeista on vartijaimusolmuke laitettu heti jääleikkeeksi eikä siinä ole ollut pahanlaatuisia soluja. Ennusteeni on siis todella lupaava. Itken ilosta ja kiitän lääkäriäni.
Minulta poistettiin tähystysleikkauksella neljän vatsan päällä olevan haavan ja yhden alapäässä sijaitsevan haavan kautta kohtu, kohdunkaula, vasen munasarja ja kohdun vieruskudokset. Oikea munasarja kiinnitettiin oikean lonkan yläpuolelle pitämään huoli siitä ettei vaihdevuodet alkaisi ihan heti. Virtsarakkoa siirrettiin ja kaikki lantion alueen 20 imusolmuketta poistettiin. Reilun kolmen tunnin homma.
Jos olet menossa vastaavaan leikkaukseen, toivon että kirjoituksestani on sinulle jotain hyötyä. Kaikesta on mahdollista selvitä
Tänään leikkauksestani on jo viikko. Olen taas sairaalassa. Syöpävitutus kävi taas kylässä.
Kotiuduin sunnuntaina ja maanantaina sain illalla kuuden aikaan kovan horkkakuumeen joka ei laskenut minkään valtakunnan lääkkeellä. Makasin sohvalla ja tein kuolemaa. Tajuntani alkaessa piipata aika hämärillä mailla sanoin miehelleni että soittaa osastolle. Päivystävä lääkäri käski tulla heti.
Mies tilasi ambulanssin koska olin jo niin huonona.
Ambulanssi vei minut takaisin sairaalaan jossa vahvistettiin epäilykseni siitä että virtsatieinfektioni johon minulla oli jo siis kuuri menossa, oli noussut munuaisiini. Pyelonefriitti. Kuinka hauskaa ( huomaa sarkasmi ).
Eilen vointi alkoi kunnolla kohentua kiitos suonensisäisen antibioottihoidon ja runsaan nesteytyksen.
Koti-ikävä on kamala. Olen ollut kotona tämän seitsämän päivän aikana yhden päivän. Huomenna jos tulehdusarvoni on laskenut riittävästi voin päästä kotiin.
Ehkä tämä taas tästä…
Odottaessani kolmatta lastamme 2014 kohdunkaulassani näkyi joku möhkylä, pieni ja harmittoman näköinen. Papa-kokeessa jotain pientä. Sovittiin että uusi papa otetaan kun vauva syntyy.
Niin tehtiin. Siitä käynnistyi sarja tutkimuksia ja toimenpiteitä joiden kautta päädyttiin diagnoosiin: syöpä.
Siitä puhelusta on nyt reilut kolme viikkoa ja vaikka ensin maailma suorastaan paloi tuhkaksi altani huomasin että en sitten kuitenkaan kuollut heti. Heräsin seuraavana aamuna, keitin puurot, kahvit ja laitoin isommat lapset kouluun. Hengitin, elin ja arki meni eteenpäin niinkuin siihenkin asti.
Välillä itkin ja romahtelin. Tuskaisinta oli odottaa PET-kuvausta jolla kartotettaisiin levinneisyyttä. Kuvauspäiväkin tuli ja meni. Seuraava päivä meinasi ajaa hulluuteen odotellessa lääkärin soittoa. Onneksi sain hyviä uutisia. Näytti sille että syöpäni olisi paikallista laatua.
Leikkaus olisi tärkein hoitomuotoni tässä vaiheessa. Sain ajan kiireelliseen kohdun, kohdun vieruskudosten ja imusolmukkeiden poistoon. Aika oli jo 16.9.
Kotona valmistelin joukkojani. Mitä vauvalle syötetään, mitä lasten kanssa pitää tehdä, miten homma sujuu..mies jäisi yksin moneksi päiväksi pyörittämään perheemme arkea. Perhettämme, jonka yksi jäsen on vielä vahvasti rintaruokinnalla ja moniallerginen.
Näin tämä kaikki alkoi.
Blogin tarkoituksena on tuulettaa omaa syöpävitutustani sekä tarjota jotain vertaistukea saman sairauden kanssa kamppaileville. Elämää syövän varjossa, paino sanalla elämää 💖
