Hölinää
En minä nyt oikeastaan tiedä mitä aion kirjoittaa. Tuli vaan tarve tuulettaa päätään tänne.
Syöpä on sellainen kusiainen että vaikka siitä eroon pääsisikin on sitä silti aina jossain määrin se syöpäpotilas, siis korvien välistä. Turha sanoa että ”nyt vaan unohdat koko paskan”. Joo..voinhan minä yrittää mutta jos on ollut tilanteessa missä henki on uhattuna tavalla tai toisella epäilen ettei sitä ihan noin vaan unohdeta.
Siis tiedostan ja todellakin tiedän että asiani voisivat olla miljoona kertaa huonommin. Jotkut menettävät oman henkensä tai joutuvat katsomaan avuttomina vierestä kun sairaus nujertaa oman heiveröisen pienokaisen. Minulta ei edes löydy sanoja siihen kuinka pohjattoman surullista se on. Ja niin tajuttoman väärin. Siinä mielessä siis todellakin tiedän kuinka onnekas olen ollut enkä koskaan unohda sitä.
Silti se onnekkuus ei poista omaa koettua hätää, epätietoisuutta ja pelkoa.
Uskon että työstän näitä tunteita mielessäni vielä pitkään. Jokainen tutkimus, lääkärissä käynti ja syöpäkontrolli tulee herättämään varmasti ne tunteet. Epävarmuuden ja pelon. Entä jos..kukaan ei kuitenkaan voi minulle taata sitä ettenkö voisi sairastua uudestaan.
Vellomaan en kuitenkaan ala. Päiväni eivät kulu surkutellessa tai pelätessä. Ei alkuunsakaan. En ole sitä tyyppiä. Silti näitä tunteita on ja minun on vaan opittava elämään niiden kanssa. Vertaistuen piirissä olen sen oppinut että en ole tunteineni todellakaan ainoa. Selvinneet syöpäsoturit tietävät kyllä tasan tarkkaan mistä puhun.
Syöpä haavoittaa ja jättää arpensa meihin selvinneisiinkin. Me elämme ja katselemme maailmaa kovin kiitollisina ja nöyrinä. Tiedämme sen tuhovoiman mikä vakavalla sairaudella voi pahimmassa tapauksessa olla. Olo on kuin luotia väistäneellä.
Tässä ei paljon lasten pikkuflunssat, riehumiset, perutut lomat, vääränväriset verhot tai naapurin haukkuvat koirat ahdista. Syöpäpotilaan rillien läpi maailma näyttää erilaiselle.
